Torstai-iltana suuntasimme poikalapsen ja tämän isoäidin kanssa auton konepellin kohti Helsinkiä, ja aloitimme viikonloppu-reissumme Latviaan. Helsingistä lautalla Tallinnaan, sieltä Pärnun kautta Latviaan ja Riikaan.
Olen aikaisemmin visiteerannut Riikassa lyhyesti päiväreissun ajan, ja silloinkin talvella. Automatka läpi kesäisen Latvian maaseudun oli ehdottomasti yksi upeimpia matkakokemuksiani. Uskomaton maa - kaunis, lannistunut, rehevä, rapistunut. Historia tuntuu olevan läsnä kaikkialla, ja kontrastina kaikelle karulle, paistaa elämän voimakkuus läpi pienimmissäkin yksityiskohdissa.
Riian vanha kaupunki on yksi suosikkikohteitani, ollut aina ensi silmäyksestä lähtien. Sää ei tälläkään kertaa ollut täysin suosiollinen, vaikka kaltaiselleni tunteilijalle harmaassa sadesäässä oli jotain kovin tunnelmaan sopivaa.
Kapeita kujia, vanhoja taloja ja rapistuneita nurkkia. Uusia autoja, kalliisti pukeutuneita nuoria ja huivipäisiä mummoja kissoineen. Villasukkia ja meripihkakoruja.
Yksi matkan mielenkiintoisimmista kohteista oli
Riian miehitysmuseo, jossa en edellisellä vierailukerralla päässyt käymään. Pysäyttävä. Muuta en osaa, enkä pysty siitä sanomaan.
Hotellimme sijaitsi, erään taksikuskin sanoin, "slummialueella". Ränsistyneiden neuvostokerrostalojen ja rapistuneiden omakotitalojen keskellä, pienellä mukulakivipäällysteisellä kadulla. Hotellin viereinen rakennus näytti aivan sen sisartalolta. Tosin siinä missä hotellimme oli kauniisti kunnostettu ja oikein hohti valkoisessa rappauksessaan, seisoi sisar kurjana ja hurjana.
Vaan ei yksin. Parvekkeella heilui aamuisin keltainen kukallinen täkki tuulettumassa ja iltaisin istui vanha pariskunta talon edessä, romahtaneiden rappusten kivillä.
Rakastuin Latviaan. Ahdistavaan, tylyyn, uhkeaan, herkkään, hapuilevaan ja kauniiseen. Olo on vieläkin matkan jäljiltä hämmentynyt ja jopa hieman lannistunut. Ihan kuin aikaerosta toipuisi, paitsi että siitä ei ole kyse.
Vaikka paistoi se aurinkokin lopulta. Kotimatka taittui auringonpaisteessa, ja vielä pikainen piipahdus meren rantaan ennen Viron puolelle ajamista tuntui mukavalta tavalta jättää jäähyväiset, ainakin hetkeksi.
Samaan tahtiin kun kotipäiväni vähenevät, kasvaa tarve painaa mieleen ohikiitävät hetket.
On tekstejä, ja on t e k s t e j ä . Viimeksi mainitun löytäessään, tuntee sittenkin olevansa osa ihmiskuntaa.
Oikeasti, aivan upean näköinen kirja. Pakko siitä on vielä toinen kuva laittaa. Ymmärrättehän te.
Tehdään yksi asia heti selväksi. Nimittäin se, että minä Rakastan sadetta ja viileitä ilmoja. Mikään ei mielestäni voita sitä, kun saa kesällä vetää villasukat jalkaan ja jäädä sohvan nurkkaan nauttimaan kirjoista ja lehdistä. Tosin, olen nyt viime aikoina tullut siihen lopputulokseen, että sadepäivien välissä olevat aurinkoiset ja lämpimät päivät lisäävät kummasti sadepäivästä nauttimista. Miten voi nauttia jostain, jota on koko ajan tarjolla? Joten säiden jumalat, jos sallinette minun hieman tarkentavan keväistä toivettani? Toivon viileitä ilmoja ja sadepäiviä kohtuudella, ja nauttisin mieluusti myös auringosta ja lämmöstä. Kiitos.
1. the paradoxal fruit, 2. WIP: crochet scarf, 3. spring colours 7, 4. Shhhhhh., 5. Yellow Peacock in a box, 6. pileup, 7. lilacs, 8. I drank with my heart intact..., 9. Lolly Legs, 10. s t i l l - specks, 11. linen floss, 12. Garden Project, 13. patchwork circle, 14. Untitled, 15. ode to growing older, 16. yellowblouse&seahorse
Hauskaa Juhannusta kaikille!
mansikoita
jäätelöä
paljon neulomista, dvd'n tuijotusta ja vielä välipalaksi luomumysliä.
Kapeita kujia, vanhoja taloja ja rapistuneita nurkkia. Uusia autoja, kalliisti pukeutuneita nuoria ja huivipäisiä mummoja kissoineen. Villasukkia ja meripihkakoruja.
Hotellimme sijaitsi, erään taksikuskin sanoin, "slummialueella". Ränsistyneiden neuvostokerrostalojen ja rapistuneiden omakotitalojen keskellä, pienellä mukulakivipäällysteisellä kadulla. Hotellin viereinen rakennus näytti aivan sen sisartalolta. Tosin siinä missä hotellimme oli kauniisti kunnostettu ja oikein hohti valkoisessa rappauksessaan, seisoi sisar kurjana ja hurjana.
