Jo on aika mennyt kuin siivillä! Ollaan perheen kanssa vietetty vallan mökkielämää (muut mökkeilee, minä paahdan töiden ja mökin väliä), ja nyt ensimmäisen oikean vapaapäivän sattuessa oli jo kiire kertomaan teille kaikille kuulumisiamme.
Työpäiviä on siis takana viikon verran - kiirettä, stressiä, lasten ikävöintiä ja loputonta väsymystä. Helpottaahan tämä tästä ajan kanssa ja syksyn tullen on enemmänkin muutoksia luvassa - näitä yritän itselleni muistutella aina kun olo on apea. Päivä päivältä tunnen aikani nykyisessä työpaikassa menneen jo ohi. Olo on siksi myös hieman haikea, ihan kuin pikkutyttönä kun huomasi viime talven lempitakin jääneen pieneksi. Paljon hyvää olen sieltä saanut, siellä saanut. Samaan aikaan pelko uuden edessä, pelko siitä että mitä jos jalat eivät kannakaan ja alla onkin vain tyhjää, on huimaava.
Pelko on huimaava ja samaan aikaan hykerryttävä. Mitäs jos kantavatkin? Mitäs jos pystynkin, osaankin luoda itselleni oman paikan maailmaan? Itsetehdyn, itse muokatun - juuri minun kokoiseni paikan? Haittaako se edes, jos epäonnistun? Olenhan kuitenkin yrittänyt, kerrankin ottanut sen ratkaisevan askeleen haaveilun ja tekemisen välillä. Haittaako se oikeasti, epäonnistuminen?
Jos nimestä saisi enteen, olisi se paras mahdollinen. Onnipuoti. Se on minun askeleeni. Askeleeni kohti omaa paikkaani, yritykseni näyttää miltä maailma minun silmieni läpi näyttää. Toivottavasti siitä tulee minulle nimensä veroinen.
Tämä pikainen kotipyrähdys ei olisi voinut sattua parempaan aikaan. Ylläolevissa kuvissa olevat kukat kukkivat kilpaa takapihalla, niiden säihke on vallan huumaava. Vielä kun tietäisin tuon alimman kuvan lilan kyönnöskasvin nimen, osaisiko kukaan auttaa? Korituolin hauska kukkafiltti löytyi kirpparilta parin euron hintaan, ja kannussa kukkivat ihan oikeat muovikukat - voiko niihinkin hurahtaa?!Lämpöisiä ja aurinkoisia hetkiä kaikille - palaan asiaan taas jahka kotiudumme kunnolla!
