18. huhtikuuta 2010

perhosia odotellessa



Sain viikonloppuna puhelinsoiton. Ihminen joka joskus toisessa elämässä oli maailmani, on poissa. Poissa.Tunnen itseni jotenkin halpamaiseksi kirjoittaessani asiasta tänne, mutta tarvitsen tilan näille tunteille. Hämmennykselle ja surulle. Vaikka mietin samalla olenko oikeutettu suruun, kun niin monta vuotta sitten kävelin pois. Toivoisin että olisin saanut vielä kertoa kuinka tärkeä hän kaikesta huolimatta oli.


Tyttö odottaa näkevänsä perhosia.
Niin minäkin.

7 kommenttia:

Kati kirjoitti...

Otan osaa. Tärkeiden ihmisten menettäminen on raskasta.

Tuo kuva tytöstäsi on tositosi kaunis.

Rimpsukaisa kirjoitti...

Muistot on todellisia vaikkei ihminen omassa todellisuudessa enää olisi ollutkaan.Ei kai suru koskaan turhaa ole,pitäähän se käsitellä,täytyy siihen silloin oikeuskin olla vaikka elämä olisi muualle kuljettanutkin.

Vilppumaan Erika kirjoitti...

Osanottoni. Et ole lainkaan halpamainen!

Todella kaunis kuva perhos-tytöstä, siinä on valoa, joka tulee niiden perhosten myötä!

heli kirjoitti...

otan osaa, inka. kauniita kuvia.

Miia kirjoitti...

Osanotto minultakin. Vaikeita tunteita liittyy niin monesti tuntemiemme ihmisten poismenoon. Vaikka olisi kuinka läheinen, on usein asioita, joita jäi sanomatta ja tekemättä.

Inka kirjoitti...

Kiitos teille kaikille myötätunnosta ja sanoistanne.

Annika kirjoitti...

Minäkin myötäelän surussasi. Aivan ihana tuo kuva tytöstäsi, niin luottavainen ja toiveikas. Mikään kaunis elämässä ei ole ollut turhaa.