pieniä ja isoja asioita

Joskus sitä yliarvioi itsensä ja reippaasti. Tiedättekö, tyyliin että enhän minä niin tekisi. Eihän minulle noin kävisi. Kyllähän minä tiedän paremmin. Johtuen ehkä perhehistoriastani (nimenomaan siitä korkeakoulututkinnon arvostamisesta Yli Kaiken Muun) olen aina ollut hieman herkkä kun kyseessä on minun älykkyyteni tai sen mahdollinen puute. Koska minähän olen älykäs ja kriittinen ihminen. Totta kai olen. Erityisen hyvin osaan suhtautua kriittisesti kaikkeen kuulemaani & lukemaani, oli se painettu sitten lehteen, kirjaan tai nettiin. Ja internetissä vasta osaankin käyttää luojan minulle suomia aivoja, ja ymmärrän että minulla ei ole aavistustakaan siitä, millainen ihminen ruudun toisella puolella on minkäkin tekstin kirjoittanut ja vielä tärkeämmin, mistä syystä on kirjoittanut. Hyvä minä.


Joten kun eräs tarkkaan seuraamani blogi muuttui niin sanoakseni yhdessä yössä maailmanloppua julistavaksi paatokseksi, en suinkaan ahdistunut lähes hengiltä. En suinkaan pakottanut miestäni lukemaan samaa tekstiä ja sitten soitellut loppupäivää ja -iltaa tämän puhelimeen, pyytäen uudestaan ja uudestaan tätä rauhoittelemaan ahdistuneita ajatuksiani ja toistelemaan minulle siitä, että kaikkea lukemaansa ei todellakaan kannata uskoa. Eikä lukemani suinkaan jäänyt kummittelemaan ajatuksiini moniksi moniksi päiviksi, niin että vasta nyt voisin sanoa olevani asian suhteen tyyni ja rauhallinen.
Oliko reaktioni seurausta liian monista salaliittojännäreistä, yleisestä heikkohermoisuudesta vaiko kriittisyyden puutteesta - tai kenties sekoitus näitä kaikkea? Ehkä sillä ei ole loppujen lopuksi ole edes merkitystä.


Paljon merkittävämpää oli nähdä pienen miehen ilme, kun sai talvikengät jalkaansa ensimmäistä kertaa. Sitä on ylpeyttä ja sitä on ylpeyttä.
Toivottavasti muistan sen jatkossa.
Seuraavaksi taas kirjoja. Niin ja neuleita.