Siivouspalvelusta, päivää

Meille tulee huomenna piipahtamaan lehtitoimittaja valokuvaajan kera. Ei mitään isoa tahi ihmeellistä, pieni jutunpätkä puodista alueen sanomalehteen. Innostun aina tällaisista mahdollisuuksista yhtä lailla, mahdollisuuksista oppia uutta ja nähdä miten toimittajat ja valokuvaajat työskentelevät. (Yksi haaveammattini oli pitkään/on edelleen toimittaja, joko lehti- tai radiosellainen.) Haastattelutkin ovat minusta yleensä varsin mukavia, tykkään vastailla tällaisiin tarkasti rajattuihin kysymyksiin. Varsinkin kun minä olen se oman yritykseni tietäjä - kukaan ei tiedä näistä minun asioistani yhtä hyvin kuin minä. Väärää vastausta on siis vaikea antaa!
Se, mikä minut kuitenkin saa hermoraunion partaalle, on se valokuvaaminen. Tai paremminkin sanottuna se, että joku ottaa valokuvia minun kodissani. Hermostuminen alkaa yleensä noin kahta päivää ennen h-hetkeä. Siihen saakka kaikki on hyvin, minä rento ja innostunut.
Sitten se iskee: Täällähän pitää SIIVOTA!

Minut on pienestä pitäen opetettu ajattelemaan, että siisti koti on yhtä kuin hyvä koti. Ahkeran ja osaavan ihmisen koti on siisti. Koti ja sen siisteys kertoo että kodin haltija (lue emäntä) on aikaansaapa, älykäs ja toimelias. Jostain syystä samaan oppiin kuuluu kuitenkin myös se, että kaikki yllämainittu koskee vain omaa kotia. Muiden kodit saavat olla juuri sellaisia kuin ovatkin, siistejä tai sottaisia eikä se kerro kenestäkään yhtään mitään.
Pidän itseäni kohtuullisen siistinä ihmisenä. Armottomana tavarakasojen kerääjänä kyllä, mutta noin muuten, siisti ja ahkera kyllä kyllä. Imurinvarteen tartun päivän - kahden välein, pyykit ja tiskit hoidetaan sitä mukaa kuin niitä kertyy ja pölyjäkin yleensä muistan joskus pyyhkiä. Lastenlelut eivät jää illalla lattialle vaan ne kerätään yhdessä siististi lelulaatikkoihin. Sängyt pedataan aamuisin ja vessat puunataan parin päivän välein. Kaikesta tästä huolimatta tiedostan, että kotini ei tätä nykyä näytä ihan samalta kuin muutama vuosi takaperin. Syykin on yksinkertainen: kaksi kappaletta kahdella jalalla liikkuvaa terminaattioria, joiden jälkien siivoukseen saa kulumaan aikaa enemmän kuin päivässä on tunteja. Mutta noin niinkuin yleisesti ottaen, kyllä meillä ihan kohtuusiistiä on.
Äitini siivoaa talonsa huolellisesti päivittäin. Hän kutsuu tätä siivoamista "aamusiivoukseksi". Silloin imuroidaan, pyyhitään pölyt oleskelutiloista ja pestään lattiat ja vessat. Näin on tehty niin kauan kuin minä muistan. Joskus nuorempana erehdyin hienovaraisesti tiedustelemaan, onko tämä kaikki tarpeellista tehdä i h a n joka ikinen päivä, johon vastauksena tuli napakasti: isoäitisi pesi lattiat päivittäin konttaamalla joten eiköhän tämä meiltäkin onnistu. Ja onnistuihan se.
Sukuhistoriaa on vaikea paeta. Minä alistuin ja opettelin ajattelemaan, että siisti koti on yhtä kuin hyvä koti.

Mutta enhän minä nyt tokkiinsa ihan pönttö ole, ehei. Ymmärrän hyvin, että lehtijuttua varten on tarkoitus ottaa yksi - kaksi yleiskuvaa, joista saadaan täytettä ja lisämaustetta tekstille. Ehkä joku puodin tuote tai minun naamani, sellaista ympäripyöreää. Tämän ajatuksen ymmärtäminen ei vielä kuitenkaan riitä katkaisemaan aivoissani kiirivää siivous-sireeniä. - "Koirasta on varmasti lentänyt kuraa seinille - seinät on siis pestävä. Roskiskaappiin on kertynyt lasia ja metallia jo useamman päivän ajan - koko kaappi pesuun. Koska kirjahyllyn ylimmäiseltä hyllyltä on pyyhitty pölyt?! - äkkiä tuoli tänne ja rätti käteen."
Ymmärtänette ajatuksenkulkuni... Lähes sairaalloinen.

Huomisen päivän meillä muuten kruunaa, siistin kodin lisäksi tietystikin, olohuoneesta puuttuvat verhot. Niin ja verhotanko. Eräs loistokkaimmista neronleimauksistani mennä päivinä oli nimittäin se, että olohuoneen verhot on ehdottomasti pestävä. Tai ehkä jopa kokonaan vaihdettava. Miten ihmeessä verhojen puhtaus niissä valokuvissa sitten näkyisi, on tosin vielä hieman epäselvää, mutta oletettavasti minulla oli ajatuksen syntyhetkellä tästä asiasta tarkempaa tietoa. En vain ottanut siinä tekemisen huumassa sitä pientä seikkaa huomioon, että meillä olohuoneeseen työllä ja tuskalla viritetty verhovaijeri ei välttämättä ole samaa mieltä kanssani tästä ehdottomasti ajankohtaisen verhonvaihdoksen tarpeellisuudesta. Se nimittäin otti, suuttui ja meni rikki. Ja minä tyttö paiskasin sen sitten kiukkupäissäni pihalle. Siellä se makaa edelleenkin ja verhot siistissä pinossa, pestyinä ja puhtaina, olohuoneen tuolilla.

Olisi mukava ajatella, että oppisin näistä hölmöilyistäni jotain. Mutta ehei. Olen suhteellisen varma, että jos seuraava kerta joskus koittaa, niin toistan koko kaavan - juoksen ympäriinsä kuin päätön kana, hössöttäen ja tonttuillen. Ja sitten tihrustan siitä pienestä, hieman epäselvästä sanomalehtikuvasta, että näkyykö siellä seinällä nyt jotain kurapisaroita...