27. heinäkuuta 2009

verstaan ulkopuolella


Kun takapiha on hetkellisesti muuttunut maalarinverstaaksi ja siellä täällä lojuviksi sekalaisiksi tavararöykkiöiksi, on aamukahvista nauttiakseen parasta suunnata katseensa riittävän ylös ja riittävän kauas. Ylös, ylös ohi maalipurkkien, kuivumaan jääneiden siveltimien, osittain maalattujen kalusteiden, suojapahvien ja roskapussien taakse.
Parin siemaisun jälkeen tekee jo mieli hipsiä kostealle nurmikolle, tervehtiä ystäviksi muodostuneet pensaat, ihastella kesän yltäkylläisiä värejä, väistellä parit hämähäkinseitit ja laskea yön aikana ilmestyneet nuput kukkapuskiin (juu juu, eihän sitä koskaan tiedä). Istahtaa hetkeksi kallionjuurelle, Onni-ruusun viereen kivelle. Sille, mistä näkee ohi talojen, alas pellolle ja sieltä taas metsän laitaan. Hyvänä aamuna meri melkein pilkahtelee puiden latvojen takaa. Siihen nimenomaiselle kivelle tuuli osuu pehmeänä ja suolan tuoksuisena. Kertoo tarinaa lokkien matkoista ja myrskytuulista. Siltä se ainakin kuulosti, tänä aamuna.


5 kommenttia:

moa kirjoitti...

..so beautiful pictures -
and a lovely blog!

hugs from moa

Sannuli kirjoitti...

Kuullostaa ihanalta aamukahvihetkeltä. Voi kunpa kesää ja kauniita aamuja riittäisi vielä piiitkään... Apiloiden tuoksun tuntee melkein tänne asti :)

Sanctuary kirjoitti...

Kauniisti kirjoitat, kuulostaa mukavalta kesäpuuhastelulta. Rappusistanne tuli kerrassaan hienot, wau!

Merruli kirjoitti...

Hyvä hetki ja kaunis kuvaus siitä.

ammis kirjoitti...

Voi Inka, en kait mä mitenkään ole osasyyllinen tähän tuoreeseen ruusuhörähdykseen (kysyy sädekehä vilkkuen)? (hörähdin kyllä ääneen nauramaan, kun luin siitä ja arvelen että teidän edellisellä kyläreissulla saattoi olla vaikutusta...)