Aamupäivällä

aurinko paistoi. Tehtiin kirppisreissu ja löydettiin monta värikästä tyynyliinaa. Sitten tultiin takaisin ja jatkettiin puuhia. Kukin omiaan.

Huvilan hengessä

Uusin kirjahankintani on vaihteeksi kotimainen, poikkeuksellisen hyvä kotimainen sisustuskirja - uskaltaisin jopa hehkuttaa! Kyseessä on siis Pia-Maria Lehtolan ja Tomi Parkkosen kirja "Huvilan hengessä", jossa esitellään kahdeksan upeaa hankolaista huvilaa. Jokainen esitelty koti on ehdottoman persoonallinen ja kirja on toteutettu silmiä hivelevän upeasti. Kuvat ovat kauniita, yksityiskohtaisia ja värikkäitä. Tekstiosuudessa kerrotaan talojen ja omistajiensa historiaa menneiltä vuosilta aina näihin päiviin saakka.



Tämä kirja on mielestäni ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tähän postaukseeni valikoituneet kuvat eivät mitenkään tee oikeutta kirjan monipuolisuudelle, joka kotien ja tyylien kirjosta huolimatta ei sorru sotkuisuuteen tai ylitsepursuavaan "kaikille-kaikkea" ilotteluun. Tyylikästä, persoonallista, valoisaa ja aitoa. Taattu lukunautinto.

Mummolassa

Jos en mistään muusta tiedä, että eletään tammikuun loppua ja kohta helmikuun alkua, niin tämän hetkisestä olinpaikastamme. Minulla ja lapsilla on alkanut jokavuotinen talonvahti-keikka, vai pitäisikö oikeastaan sanoa mummolanvahti-keikka. Sama on toistunut niin viime vuonna, kuin sitä edeltävänäkin vuonna ja vielä sitäkin edeltävänä vuonna. Isovanhemmat kirmaavat ihmettelemässä maailman ihmeitä parisen viikkoa ja me istumme täällä koirien kera. Niiden kaikkien neljän taloon kuuluvan, ja vielä yhden omankin. Kissojakin on huollettavana kaksin kappalein. Ja sitten tietysti tämä iso talo. Vähän liiankin iso yhden aikuisen ihmisen hoidettavaksi, varsinkin jos kyseinen "aikuinen" on varustettu suhteellisen vilkkaalla mielikuvituksella ja vinolla pinolla jännityskirjoja..

Täällä me istumme seuraavat pari viikkoa. Tarkemmin sanottuna tämän viikon jälkeen vielä kaksi viikkoa. Suurimman osan ajasta minä ja lapset, mitä nyt mies käy välillä töiden välissä pyörähtämässä. Oppisikohan sitä, noin niinkuin ensi vuotta silmällä pitäen, hilpaisemaan itse reissuun heti alkuvuodesta? Vaikka sinne Kambodzaan, minne isovanhemmat tänä vuonna lensivät?


Mummola kiittää ja kuittaa tältä päivältä. Päivä 3 on jo hyvässä vauhdissa.

rosoista

BoligLivin uusimmasta numerosta löytyi yllättävän paljon rosoista, tummanpuhuvaa pintaa. Viimeistelmättömiä seiniä, pelkistettyjä huoneita, tummia huonekaluja. Vaikka rakastankin värien käyttöä kotonani, oli näissä kuvissa jotain sellaista mikä vetoaa minuun. Ehkä se on se tietynlainen elämisen tuntu. Aito välinpitämättömyys siihen viimeisen päälle fiksattuun pintaan.


Vaikka rehellisesti sanottuna en tiedä, jaksaisinko/pystyisinkö oikeasti elämään tämän kaltaisten seinien kanssa. Tuntuisiko se kuitenkin likaiselta? Liian keskeneräiseltä? Ehkä pitäisi koittaa, ei siinä varmaan ainakaan koirasta tulleet kurat näkyisi...

photo: (c) Dr. Martens

Sen sijaan näiden kenkien kanssa pystyisin elämään oikeinkin helposti! Joku aika sitten hehkuttamani prätkäsaappaat ovat juuri niin ihanat käytössä kuin niiden arvelinkin olevan. Nyt minusta tuntuu, että saattaisin tarvita toiset, lyhyempi vartiset niiden rinnalle. Ehkä kuitenkin maltan mieleni hetkeksi, ja koitan pyydystää moiset/samankaltaiset käytettynä ensin. Jos ei lykästä, niin sittenhän se on selvä. Käytännölliset kengäthän ovat kultaakin arvokkaammat!

Musiikkia, baby

Ensinnäkin, minä tykkään musiikista. Tykkään, rakastan, diggaan, mitä vain. Kuitenkin kuuntelen sitä enemmänkin poikkeustilanteissa kuin pääsääntöisesti. Kun kuuntelen, kuuntelen koko keholla. Musiikki tuntuu menevän hukkaan, jos ei siihen keskity. Ja jos keskityn musiikkiin, en keskity oikein mihinkään muuhun. Poikkeuksen tähän sääntöön tekee a) lastenmusiikki ja b) muutamat harvat artistit, joiden musiikki mielestäni sopii juuri taustalla kuunneltavaksi. Sellaista musiikkia, joka ei vaadi mitään mutta antaa kivasti tunnelmaa. Tosin sen tunnelman pitää sopia minun kulloiseenkin tunnelmaani, ja se onkin sitten jo vaikeampi asia. Eli pääsääntöisesti jos kuunnellaan, kuunnellaan lasten musiikkia.

Erityisesti kuitenkin tykkään kuunnella raskasta musiikkia. Kovaa, aggressiivistä ja fyysistä. Mutta sitä ei tykkää kuunnella oikein kukaan muu, niin sitä kuuntelen yksin. Mikä on sinänsäkin hyvä, koska sitä pitää kuunnella lujaa. Aikaisemmin kuuntelin niin, että naapurit valittivat. Nyt kuuntelen kuulokkeista ja korvat valittaa. Jos oikein hyvin käy, niin kuunnellessa saan a) ajaa autoa b) juosta c) humaltua. Käytännössä a ja b. C taitaa olla hämärä muisto jostain muinaiselta ajalta ennen lapsia.

Raskas musiikki ei suinkaan ole ainoa musiikkilaji mistä tykkään. Ei ei. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, olen musiikin suhteen kaikkiruokainen (vaikka jazz ei sitten kyllä ole ruokaa). Vaatimuksia kuunneltavalle musiikille minulla on oikeastaan vain yksi. Musiikin täytyy olla hyvää. Hyvin tehtyä, oikein laulettua ja oikein soitettua. Persoonallisuus on aina iso plussa, mutta sekin ehdottomasti oikein tehtynä. Sävelkorvani ei kestä nuotin vierestä mitään. Eikä laulajia, jotka eivät osaa laulaa. Tietysti ymmärrän sen, että jos minun mielestäni joku ei osaa laulaa, se on vain mielipide-asia. Nuotin vierestä laulamisen suhteen taas en erehdy. Sävelkorvani on erehtymätön. Piste.

Pienenä tyttönä rakastin laulamista. Lauloin aina. Tai ehkä hoilotin, tuskin sitä aina laulamiseksi saattoi kutsua. Keksin lauluja, lauloin muistamiani lauluja ja lauloin kuulemani musiikin mukana. Meillä oli radio paljon päällä ja äitini rakasti kuunnella musiikkia. Kun hän halusi hetken rauhaa (meitä lapsia oli neljä ja pidimme suurimman osan ajasta kohtuullisen kovaa meteliä), hän sulki kirjastohuoneen oven, laittoi levysoittimesta Leonard Cohenin soimaan, ja makasi sohvalla hetken aikaa silmät kiinni. Yhä edelleenkin Leonard Cohen tarkoittaa minulle rauhoittumista. Hetkestä irtaantumista.
Tyttäreni muistuttaa minua tässäkin suhteessa. Jos hän ei puhua pälpätä, hän laulaa. Ja haluaa kuunnella musiikkia. Musiikin suhteen hän on kaikkiruokainen, vaikka yksi hyvin ehdoton vaatimus löytyy. Äiti EI saa laulaa.

kuusi asiaa minusta,

photo: (c) www.plumo.com

joka rakastan kaikenmaailman meemejä. Joten kenellekään tuskin on yllätys, että tartuin tähänkin. Vaikkei kukaan edes haastanut. Tosin kun asiaa mietin, saatan hämärästi muistaa tehneeni tällaisen joskus aiemminkin. Ha, ei se haittaa! Kertaus on opintojen äiti..

1) riittävä yöunimääräni on 7 tuntia. Jos nukun vähemmän tai enemmän, tunnen oloni hirvittävän väsyneeksi. Jos taas saan itseni sängystä ylös tuon seitsemän tunnin kieppeillä, olen pirteä kuin peipponen.

2) rakastan hameita. Pitkiä tai lyhyitä. Vaikka lyhyitä kyllä enemmän. Tosin minun lyhyt hameeni yltää polvien paikkeille. Lyhyempi on jo minulle liian lyhyt. En kuitenkaan käytä hameita niin usein kuin haluaisin, koska kuvittelen näyttäväni niissä paksulta.

3) toivoisin tietäväni enemmän äidinäitini elämästä. Millainen hänen äitinsä oli? Millainen isoäitini oli nuorena tyttönä? Mitä hän toivoi, mietti tai pelkäsi? Miksi en kysellyt silloin kun vielä olisin voinut?

4) kun saan kuunnella musiikkia yksin, kuuntelen sitä niin kovaa kuin suinkin mahdollista. Kaikkein mieluiten kuuntelen raskasta rokkia tai heviä. Aggressiivistä ja voimakasta. Kun kuuntelen musiikkia muiden läsnäollessa, se on yleensä lempeää ja/tai positiivista.

5) minulla on kovin surkea käsitys itsestäni. Ja osaamisistani. Aliarvioin helposti kykyjäni ja saavutuksiani. Poden huonoa omaatuntoa siitä, etten noudattanut isäni toiveita ja mennyt yliopistoon. Samaan aikaan olen ylpeä siitä, että jo silloin olin tarpeeksi rohkea myöntääkseni itselleni, että se ei ole minun tieni.

6) yksi rakkaimmistani esineistäni on äitini vanha kasvisto. Sitten joskus, siellä Omassa Kodissa, kehystän osan sivuista seinälle. Mutta vasta sitten siellä, en yhtään aikaisemmin.

photo: (c) www.plumo.com

Koska en saanut tätä haastetta keneltäkään, en myöskään haasta ketään. Toivon kuitenkin mahdollisimman monen jatkavan tätä - aivan yhtä kivaa kuin näitä on itse tehdä, on niitä myös lukea muiden tekeminä.

Siivouspalvelusta, päivää

Meille tulee huomenna piipahtamaan lehtitoimittaja valokuvaajan kera. Ei mitään isoa tahi ihmeellistä, pieni jutunpätkä puodista alueen sanomalehteen. Innostun aina tällaisista mahdollisuuksista yhtä lailla, mahdollisuuksista oppia uutta ja nähdä miten toimittajat ja valokuvaajat työskentelevät. (Yksi haaveammattini oli pitkään/on edelleen toimittaja, joko lehti- tai radiosellainen.) Haastattelutkin ovat minusta yleensä varsin mukavia, tykkään vastailla tällaisiin tarkasti rajattuihin kysymyksiin. Varsinkin kun minä olen se oman yritykseni tietäjä - kukaan ei tiedä näistä minun asioistani yhtä hyvin kuin minä. Väärää vastausta on siis vaikea antaa!
Se, mikä minut kuitenkin saa hermoraunion partaalle, on se valokuvaaminen. Tai paremminkin sanottuna se, että joku ottaa valokuvia minun kodissani. Hermostuminen alkaa yleensä noin kahta päivää ennen h-hetkeä. Siihen saakka kaikki on hyvin, minä rento ja innostunut.
Sitten se iskee: Täällähän pitää SIIVOTA!

Minut on pienestä pitäen opetettu ajattelemaan, että siisti koti on yhtä kuin hyvä koti. Ahkeran ja osaavan ihmisen koti on siisti. Koti ja sen siisteys kertoo että kodin haltija (lue emäntä) on aikaansaapa, älykäs ja toimelias. Jostain syystä samaan oppiin kuuluu kuitenkin myös se, että kaikki yllämainittu koskee vain omaa kotia. Muiden kodit saavat olla juuri sellaisia kuin ovatkin, siistejä tai sottaisia eikä se kerro kenestäkään yhtään mitään.
Pidän itseäni kohtuullisen siistinä ihmisenä. Armottomana tavarakasojen kerääjänä kyllä, mutta noin muuten, siisti ja ahkera kyllä kyllä. Imurinvarteen tartun päivän - kahden välein, pyykit ja tiskit hoidetaan sitä mukaa kuin niitä kertyy ja pölyjäkin yleensä muistan joskus pyyhkiä. Lastenlelut eivät jää illalla lattialle vaan ne kerätään yhdessä siististi lelulaatikkoihin. Sängyt pedataan aamuisin ja vessat puunataan parin päivän välein. Kaikesta tästä huolimatta tiedostan, että kotini ei tätä nykyä näytä ihan samalta kuin muutama vuosi takaperin. Syykin on yksinkertainen: kaksi kappaletta kahdella jalalla liikkuvaa terminaattioria, joiden jälkien siivoukseen saa kulumaan aikaa enemmän kuin päivässä on tunteja. Mutta noin niinkuin yleisesti ottaen, kyllä meillä ihan kohtuusiistiä on.
Äitini siivoaa talonsa huolellisesti päivittäin. Hän kutsuu tätä siivoamista "aamusiivoukseksi". Silloin imuroidaan, pyyhitään pölyt oleskelutiloista ja pestään lattiat ja vessat. Näin on tehty niin kauan kuin minä muistan. Joskus nuorempana erehdyin hienovaraisesti tiedustelemaan, onko tämä kaikki tarpeellista tehdä i h a n joka ikinen päivä, johon vastauksena tuli napakasti: isoäitisi pesi lattiat päivittäin konttaamalla joten eiköhän tämä meiltäkin onnistu. Ja onnistuihan se.
Sukuhistoriaa on vaikea paeta. Minä alistuin ja opettelin ajattelemaan, että siisti koti on yhtä kuin hyvä koti.

Mutta enhän minä nyt tokkiinsa ihan pönttö ole, ehei. Ymmärrän hyvin, että lehtijuttua varten on tarkoitus ottaa yksi - kaksi yleiskuvaa, joista saadaan täytettä ja lisämaustetta tekstille. Ehkä joku puodin tuote tai minun naamani, sellaista ympäripyöreää. Tämän ajatuksen ymmärtäminen ei vielä kuitenkaan riitä katkaisemaan aivoissani kiirivää siivous-sireeniä. - "Koirasta on varmasti lentänyt kuraa seinille - seinät on siis pestävä. Roskiskaappiin on kertynyt lasia ja metallia jo useamman päivän ajan - koko kaappi pesuun. Koska kirjahyllyn ylimmäiseltä hyllyltä on pyyhitty pölyt?! - äkkiä tuoli tänne ja rätti käteen."
Ymmärtänette ajatuksenkulkuni... Lähes sairaalloinen.

Huomisen päivän meillä muuten kruunaa, siistin kodin lisäksi tietystikin, olohuoneesta puuttuvat verhot. Niin ja verhotanko. Eräs loistokkaimmista neronleimauksistani mennä päivinä oli nimittäin se, että olohuoneen verhot on ehdottomasti pestävä. Tai ehkä jopa kokonaan vaihdettava. Miten ihmeessä verhojen puhtaus niissä valokuvissa sitten näkyisi, on tosin vielä hieman epäselvää, mutta oletettavasti minulla oli ajatuksen syntyhetkellä tästä asiasta tarkempaa tietoa. En vain ottanut siinä tekemisen huumassa sitä pientä seikkaa huomioon, että meillä olohuoneeseen työllä ja tuskalla viritetty verhovaijeri ei välttämättä ole samaa mieltä kanssani tästä ehdottomasti ajankohtaisen verhonvaihdoksen tarpeellisuudesta. Se nimittäin otti, suuttui ja meni rikki. Ja minä tyttö paiskasin sen sitten kiukkupäissäni pihalle. Siellä se makaa edelleenkin ja verhot siistissä pinossa, pestyinä ja puhtaina, olohuoneen tuolilla.

Olisi mukava ajatella, että oppisin näistä hölmöilyistäni jotain. Mutta ehei. Olen suhteellisen varma, että jos seuraava kerta joskus koittaa, niin toistan koko kaavan - juoksen ympäriinsä kuin päätön kana, hössöttäen ja tonttuillen. Ja sitten tihrustan siitä pienestä, hieman epäselvästä sanomalehtikuvasta, että näkyykö siellä seinällä nyt jotain kurapisaroita...

yksi muksu mummolaan

Kukutaan ikkunassa, pyöritään jaloissa, istutaan rappusissa. Höpötetään taukoamatta. Joko se ukko kohta tulee?
Ikävä iskee viimeistään siinä vaiheessa kun auto häviää näköpiiristä. Äidillä nimittäin. Lapsella ei missään vaiheessa. Ja niin sen pitääkin mennä.

Roland Bello

All photos (c) rolandbello.com

Kriisistä nauttimiseen. Tämän valokuvaajan kuvista riittää inspiraatiota pitemmäksikin aikaa.
Lisää löytyy osoitteesta http://www.rolandbello.com/

identiteettikriisi

Kärsin aika ajoin toistuvasta identiteettikriisistä. En tiedä onko kyseessä lähinnä teini-ikäisten ongelma, mutta täällä siitä kärsitään tasaiseen tahtiin. Teini-ikäiseltä minusta ainakin hieman tuntuu siitä kirjoittaessani.
Kriisi syntyy aina samasta syystä. Olen erittäin tarkka siitä miltä kotonani näyttää. Siellä (tai siis täällä) pitää näyttää minulta. Tosin "minulta" näyttäminen ei taida olla mikään kansainvälisesti ymmärrettävä käsite ja minä kun tykkään niin monista eri asioista. Tykkään väreistä, tykkään pastilleista. Raidasta, ruudusta ja pallosta. Tykkään isoista kuvioista, pienistä kuvioista. Hempeästä ja rohkeasta. Vaaleasta ja tummankarheasta. Tyhjän avarasta, täyteen ahdetusta (tosin näiden kahden suhteen ei kai pitäisi ajatella mistä tykkää vaan kumpi on käytännöllisempää, ja täyteen ahdettu ei sitä ainakaan ole). Tykkään vanhasta ja vielä vanhemmasta. Vintage, retro, romanttinen ja rouhea, kaikki käy. Mistä sitten en niinkään tykkää on tyylikkäästä, hienostuneesta tai viimeisen päälle laitetusta.

(c) http://i89.photobucket.com/albums/k207/kirkbymarilyn/deborah_harry.jpg

Tämän selonteon jälkeen kuvittelisi, että tykkäisin myös vaatettaa itseni samojen periaatteiden ja tykkäämisten mukaan. Tosin ainut asia mikä vaatetuksessani ja kodissani on yhteneväistä, on se, että molempien kuuluu näyttää minulta. Ja mikä näyttää kodissa minulta, ei todellakaan näytä minun päälläni minulta. Ei värikkäät eivätkä pastillit. Harvat ruudut, raidat tai pallotkaan käyvät (paitsi jos puhutaan pyjamista). Isot kuviot, pienet kuviot - aivan yhtä kauhistuttavia. Hempeää, eh. Rohkeaa, no juu ei. Ja vaaleakin sottaantuu heti. Minä ja romanttiset hamoset ollaan yhtä kaukana toisistaan kuin Suomi ja Ruotsi, jos niin kuin ajatellaan matkustaa läntiseen naapuriimme itä-kautta. Edellä mainitusta jäljelle jää siis tummankarhea ja rouhea. Ja jos niillä tarkoitetaan mustaa, harmaata ja ruskeaa, niin nappiin meni.

Musta taitaa olla ehdoton ykkönen vaatteissani. Jos paha päivä yllättää jo pukeutumisvaiheessa, mustaa päälle. Sen taakse pääsee piiloon katseilta, ja se toimii kilpenä kaikkea kamalaa ja pelottavaa kohtaan. Sen lisäksi uskon vakaasti mustan hoikentavaan efektiin, niin mikäpä olisikaan parempi valinta vaatteisiin ihmiselle, jonka jatkuva (ja säälittävä) hoenta jäljelle jääneistä "vauvakiloista" alkaa jo tympiä omissakin korvissa.. Harmaa, tumma sellainen, kirii hyvällä vauhdilla melkein mustan ohi. Se on aivan yhtä luotettava kuin musta, mutta on kuitenkin kymmenen kertaa mielenkiintoisempi värinä. Se onnistuu näyttämään eri valoissa erilaiselta ja peilaamaan milloin siniseen, milloin violettiin ja milloin ruskeaan. Harmaa sopii minkä tahansa värin kanssa aivan yhtä loistavasti kuin musta, ellei jopa paremmin. Vaaleanharmaa taas sopii kesäisempiin ilmoihin kahta edellä mainittua paremmin, mutta on kuitenkin paljon luonnollisempi sävy kasvojani vasten kuin vaikkapa valkoinen. Ruskea on kaapissani lohtuväri. Se on pehmeä, elävä ja luonnollinen. Siinä ei ole mitään hyökkäävää, pikemminkin jotain lohduttavaa ja tasapainottavaa. Ja kiitos luonnollisuutensa, ruskea riitelee hyvin harvojen sävyjen kanssa.
95 % kaikista vaatekappaleistani, kengät ja laukut mukaan lukien, on jotain näistä kolmesta väristä. Yksinkertaista, toimivaa ja ehkä hieman tylsääkin.

Kriisin ainekset ovat koossa, kun törmään vaikkapa upeisiin lehtiartikkeleihin lahjakkaista ihmisistä, joissa käy kipeän selväksi se, että kyseiset ihmiset onnistuvat toteuttamaan itseään molemmissa (kodeissa ja vaatetuksessa) niin, että molemmista näkyy ja paistaa sama tyyli, sama virta, sama valo. Ajatellaanpa vaikkapa Cath Kidstonia tai Pearl Lowea. Lisbett Wedendahlia tai Chloe Sevigny'a. Ja monia, monia, muita.

Olenko yksin näiden aatosteni kanssa? Ovatko kaikki muut löytäneet sisäisen rauhan, varmuuden omasta tyylistään niin että moiset ristiriitaisuudet eivät kiusaa? Onko sillä loppujen lopuksi mitään merkitystä miltä kotonani näyttää ja miltä minä näytän? Pitääkö kaiken matsata, sopia yhteen? Kertooko tyylien ristiriitaisuus jotain minusta, vai kertooko se yksinkertaisesti vain sen, että harvat asiat ovat mustavalkoisia?
Ugh ja argh. Kummasti löytyy aikaa kaikenmaailman kriiseille samaan aikaan kun kuopus on kuumeessa ja oksennustaudissa, oma olo selvästi enteilee sairastumista ja mies makaa reporankana sohvalla.


Ps. postasin joku aika sitten toivetakistani ja toivesaappaistani. Nähtyäni kuvan näistä pitkävartisista prätkäsaappaista eräässä lehdessä, heräsi henkiin suuri rakkauteni kaikkeen mitä voidaan kutsua alulla "prätkäjotain". Ja kun kaivoin esiin vanhan leikekirjani, löysin sieltä lehtileikkeen parin vuoden takaa, samoista saappaista vain pienillä muutoksilla. Sillä selvä. Ruskeat saappaat saavat odottaa, ainakin vielä hetken. Tosi rakkaus ei nyt odota.

Lines & Shapes

Lines & Shapes sai alkunsa kahden lahjakkaan naisen, Maria Vettesen ja Lena Corwinin, toimesta. Ideana on tuottaa sarja kirjoja, joissa jokaisessa on oma visuaalinen teemansa, aina eri taiteilijoiden & käsityöläisten toteuttamana. Ensimmäinen kirja, volume 1, näki päivänvalon helmikuussa 2008. Kokonaisuudessaan viime vuonna ilmestyi seitsemän Lines & Shapes -kirjaa.
Itselleni olen raaskinut hankkia kirjoista vasta kaksi, postikuluineen ulkomailta tilattuna pienelle kirjalle kun tulee helposti hintaa. Molemmat kirjat ovat kuitenkin olleet ehdottomasti hintansa arvoisia. Niissä on jotain puhuttelevaa, inspiroivaa niin ajatus- kuin tunnetasollakin. Yksinkertaista, kaunista, toimivaa. Taitaa olla sanomattakin selvää, että loputkin kirjat ovat hankintalistalla..
Yläpuolella olevat kuvat ovat volume 1:stä, alapuolella volume 4:sta. Lines & Shapes sivustolla löytyy kirjoista lisää kuvia, kannattaa kurkata.

alkavalle vuodelle...

1. Sept., 2. ani...on my couch, 3. Untitled, 4. the light,
5. this one might just sleep through the holidays, 6. The quiet one, 7. The Cherry Blossom Girl, 8. Anna French Wallpaper,
9. hippies, 10. faded memories, 11. pacific wheel circa the old days, 12. Pan.Oh!.ramic,
13. Untitled, 14. The Cherry Blossom Girl, 15. milk, 16. nice old sign

Täällä sataa lunta! Ihmekös etten saanut unta. Nyt hipsitään Korpun kanssa lumiselle yökävelylle - tästä tulee vielä ihan mahtava vuosi!

Aurinko!

Ihana, ihana aurinko! Tuntuu ettei se ole näyttäytynyt kuukausiin, joten tästä päivästä pitää ottaa kaikki irti. Ensin kuitenkin haluan toivottaa teille kaikille oikein ihanaa ja onnellista uutta vuotta! Kiitos kaikille teille jotka jaksatte vierailla blogissani, jättää kommentteja ja tehdä tästä hommasta näin hauskaa.
Huomenna olisi tarkoitus näyttää pari kuvaa uusista lempikirjoistani, olettaen ettei tuo taivaalla komeileva aurinko vallan vie minua mukanaan :) Jiihaa!